Kilpailuhengetön Kuopio Maratonille?

Olen aina inhonnut urheilussa kisaamista. Ala-asteella inhosin pakollisia hiihto- ja yleisurheilukisoja. Olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen hiihtokisoissa. Sovimme parhaan ystäväni kanssa vuorot kumpi tulee tällä kertaa viimeisenä maaliviivan yli. Olin aina viimeisten joukossa kun rivissä ylä-asteella seisottiin ja odotettiin urheilullisen tytön valintoja kenet hän joukkueeseensa liikuntatunnilla haluaa.

Olen aina pitänyt itseäni kilpailuhengettömänä. Mutta olen valehdellut ja purkittanut itseni väärään lokeroon aika monta vuotta. Olen itseasiassa aina kilpaillut vaikken sitä ole itse kilpailuksi tajunnutkaan. Kilpaillut niin että ruoska on soinut ja kovaa. Olen kilpaillut itseäni vastaan aina: mikä kiinnostaa itseäni, siihen annan kaikkeni ja vielä pikkuisen enemmän. Ruoska voittamiseen on soinut, kun minua joku asia on todellakin kiinnostanut. Ei kiinnostanut urheilukisat nuorempana, ei. Mutta kirjoittaminen kiinnosti ja siinä menestyin.

Jos olisin kilpailuhengetön miksi edes juoksisin? Hyvän olon vuoksi? Hiljaisuuden vuoksi? Hyvän olon tuottaminenhan on myös osittain kilpailemista, sillä haluan aina vain enemmän hyvän olon tunnetta. Ilman kilpailuhenkeä en olisi edes päässyt viime vuonna Kuopio Maratonilla kympin matkalta maaliin alaselkäkipujeni vuoksi. Mutta kilpailuni itseäni vastaan ja lupaukseni itselle tulla juosten maaliin oli vahvempi voima kuin pikku kipu.

Pari viikkoa sitten juoksin oman ennätykseni: 15,4 km. En olisi edes lähtenyt yrittämään moista matkaa ellen tahtoisi kilpailla ja kokeilla rajojani. Ensimmäiset kolmetoista kilometriä sujui hyvin vaikkakin helle helli +27 asteessa. Teki mieli lopettaa matka kesken muutaman kerran, muttei tahtoni antanut periksi. Olin luvannut itselleni että juoksen 15km ja se oli juostava. Toki siinä en onnistunut, sillä 400 metriä meni ylitse tavoitteen sillä kotiin asti oli päästävä. Olin enemmän kuin iloinen ennätysjuoksuni jälkeen: onnistuin ja vieläpä ylitin tavoitteeni.

Edelleenkään minua ei kiinnosta kilpailla yhdenkään muun juoksijan kanssa. Mutta huomaan kuinka virittelen viikko viikolta lisää kilpailua itseäni vastaan.  Kilpailuhenkeni on vain noussut kun tavoiteajankohta 3.9. lähestyy. Eli tahdon itsestäni enemmän kuin itse pystyn ruoskimaan, eli tahdon valmentajan. Minulla ei ole koskaan ollut omaa valmentajaa, mutta nyt on. Takomotrainingin Miitri on luvannut auttaa minua kohti puoli maratonia. Ensimmäiseen tapaamiseemme on vain muutama päivä. Jo nyt jännittää mitä seuraava kuukausi yhdessä valmentajan kanssa tuo tullessaan.

Tahdon, teen ja toteutan.
Oletko sinä kilpailuhenkinen?

Kohti Kuopio maratonia,

Kirsi

Kuvat Kuopiosta Puijon Tornilta.